Kevätaurinko saa asfaltista kohoavan ilman väreilemään. Paidaton mies farkkuhousuissaan, tennarit paljaissa jaloissaan, lähtee ylittämään katua liikennevalojen vaihduttua vihreäksi.
Aaron Mattila aloitti paidatta kulkemisen pääsiäisviikolla, kun lämpötila alkoi lähennellä viittätoista astetta. Hänen ylävartalonsa on ehtinyt paahtua pronssinruskeaksi, sillä hän on etsinyt vaatetusta ylävartalonsa nelostyypin ihon suojaksi vain parina huhti-toukokuun vaihteen pakkasaamuna.
Mattilan takataskussa on puhelin, josta soittolistalle käsinpoimittujen reggaesuosikkien sävelet kajahtavat bluetooth-kuulokkeisiin. Hänen askeleensa kulkevat pehmeästi ja joustavasti kuin Bob Marleylla Lontoon Lyceum-teatterin lavalla heinäkuussa 1975.
Veneiden kevätkunnostuksella on kiire. Sen tietää Jussi Sulkapuro, kun hän huitaisee vilkun päälle ja kaartaa Länsiväylältä Lauttasaareen. Hän on onnistunut kohentamaan tulotasoaan yli kymmenellä prosentilla jo yhdeksänä peräkkäisenä vuonna. Siitä huolimatta löytyy asioita, joihin hän ei ole valmis.
Purjehdusseuran yhteisestä vesillelaskusta luopuminen on yksi niistä. Seura järjestää yhteisnostoja tänä vuonna kahtena lauantaina, ja jälkimmäinen niistä on sovittu äitienpäiväviikonloppuun. Jos yhteisnostoon ei ehdi, nosturiauto täytyy tilata satamaan erikseen, ja se tulee huomattavasti seuran taksaa kalliimmaksi.
“Ei niin paljon, etteikö minulla olisi siihen varaa, mutta tässä on kyse periaatteesta. Jos on mahdollista välttää tilanne, että raha menee pois, niin minä vältän sen”, Sulkapuro sanoo, kääntää Cheekin musiikin kovemmalle ja kiihdyttää Audinsa tuntinopeuden Lauttasaarentiellä 70 kilometrin tuntumaan.
Helsingin poliisin liikenteenvalvontakeskus Pasilassa. Päivystävä konstaapeli Jarno Tuominen laskee pahvimukin kädestään. Mukin toinen reuna osuu tietokoneen hiirimattoon. Kahvi läikkyy, se leviää lätäkkönä näppäimistön kolmannelle riville ja alkaa valua g-, h-, j- ja k-kirjainten reunojen alle.
Tuominen hengittää rauhallisesti, vie kätensä tottuneesti koneensa keskusyksikön taakse ja irrottaa näppäimistön johdon. Hän avaa takanaan olevan kaapin, nostaa pöydälle toisen näppäimistön ja kytkee sen käyttöön.
“Kun näppäimistöjä on kaksi, niin toinen voi kuivua sillä välin kun naputtelen toista”, Tuominen sanoo.
Hän kääntää katseensa monitoriin, jossa näkyy Isokaari. Musta Audi lähestyy rajua vauhtia suojatietä, jossa jalankulkijoille palaa vihreä valo. Suojatien seepraraidoituksella kävelee paidaton mies. Miehellä on päässään kuppimalliset stereokuulokkeet ja hänen ajatuksensa vaeltellevat jossain kaukana Karibialla, Tuominen ehtii päätellä jalankulkijan kävelytyylistä ennen kuin kokeneen poliisin edessä loistaa Audin jarruvalojen kirkkaus, joka saa hänet nostamaan kätensä silmiensä suojaksi.
Aaron Mattila on nähnyt elämässään 23 kesää. Hän on aikeissa mennä kosimaan Ruoholahdessa asuvaa tyttöystäväänsä. He ovat seurustelleet puoli vuotta, ja päivä päivältä Mattila on tullut varmemmaksi aikeestaan. Bob Marley toistaa hänen korvissaan kertosäettä No woman no cry, kun Audin ja suojatien välimatka lyhenee.
Mattilalla ei ole mitään mahdollisuutta havaita lähestyvää autoa. Hän katsoo suoraan eteensä eikä musiikin volyymi suo hänelle tilaisuutta kuulla kadun ääniä. Tuominen panee liikenteenvalvontakeskuksessa merkille, että Audin renkaat jättävät asfalttiin paksut mustat jarrutusjäljet. Mereltä puhaltava tuuli kuljettaa jäljistä nousevan savun kohti juuri kukkaansa puhjenneiden kirsikkapuiden latvustoa.
Viitisenkymmentä vuotta sitten istutettuun kirsikkapuuhun nojaa Uutissirkuksen narratiivisuus- ja poliisiuutisasiantuntija Uolevi Ahonen. Hän joutuu tahtomattaan todistamaan suojatien tapahtumia, jotka iltavuorossa päivystävä toimittajamme myöhemmin julkaisee tässä artikkelissa hänen ohjeidensa mukaan.
Aaron Mattila ehtii asettaa vasemman jalkansa ajoradan toisella puolella sijaitsevan jalkakäytävän reunukselle, rotvallille, kuten hänen tamperelainen äidinäitinsä sanoisi, kun Audin renkaiden ujellus katkeaa. Sormiensa välistä Tuominen näkee monitoristaan kaiken kuin hidastetussa elokuvassa.
Kaksi metriä. Metri. Puoli metriä. 30 senttiä. 20 senttiä. Äkillinen tuulenpuuska heilauttaa ukkosenjohdatinta läheisen kerrostalon katolla, saa toisesta reunastaan irtonaisen räystäspellin narahtelemaan ja riipii puusta irti kaksi kirsikankukkaa, jotka putoavat kohti katua.
Kymmenisen senttiä, Jarno Tuominen arvelee laskiessaan kätensä silmiensä edestä, sen verran etäisyyttä jää matkaansa jatkavan reggaemiehen ja pysähtyneen auton väliin.
Ehtisinköhän näissä punaisissa valoissa heittää yhden twiitin, Jussi Sulkapuro aprikoi, sillä hän ei koskaan käytä puhelintaan Audinsa liikkuessa.
Uolevi Ahonen saa rajun yskänkohtauksen, joka ei johdu kirsikkapuiden siitepölystä.
“Etten minä vain olisi juuri tukehtumaisillani omaan narratiivisuuteeni”, hän kähisee ja jää miettimään, pitääkö hänen kutsua itselleen ambulanssi vai ryhtyä pitämään kursseja, joilla kehitetään narratiivista kerrontaa sellaisiin poliisiuutisiin, joissa onnetttomuus jää tapahtumatta ja jotka sen vuoksi jäävät sekä poliisin tiedotteissa että päivittäisessä uutisvirrassa kokonaan pimentoon, vaikka voisivatkin tarinallisen muodon avulla päästä koukuttamaan lukijan mitä parhaimmalla mahdollisella tavalla.
Hyvä ihminen,
