“Kelkkailu johtaa molemmat sukupuolet lähemmäksi toisiaan. Se tulee lisäämään avioliittojen lukumäärää ja sen kautta edistämään reippaan ja rotevan sukupolven kehittymistä.”
Näin kirjoittaa Matkailulehden päätoimittaja Ernst Lampén vuonna 1914. Uutissirkus julkaisee nyt hänen artikkelinsa “Viipurin ja Tampereen kelkkamäet”.
Uudenaikaisten kelkkamäkien vähäisiä esikoisia on meillä vihdoinkin tavattavissa Viipurissa ja Tampereella. Uskallan kutsua sellaisia mäkiä uudenaikaisiksi, jotka ovat pituudeltaan muutamia satoja metrejä ja joihin liittyy kelkkamäkien suurin kiihotin – pönkitetty kaarre – sekä joissa voi suuremmillakin kuin yhden hengen kelkoilla laskea saavuttamalla vauhdin sellaisen, etteivät siihen pienet kelkat pysty.
Tampereen Pyynikinmäki on uudenaikaisista mäistämme pisin. Se on lähes 800 metrin pituinen, sanottiin. Se alkaa läheltä Pyynikin näkötornia, seuraa suurta ajotietä aina parin sadan metrin päähän maantiestä, muodostaa siinä mutkan vasempaan sekä laskeutuu sitten pitkin viettävää rinnettä avoimelle kedolle. Lähtöpaikalle on rakennettu vauhtisilta, jotta kelkka saa heti oikean nopeutensa. Rakennettu mutkakaarre on pitkä ja tehty erityisen huolellisesti, ettei minkäänlainen laiteen yli liukuminen näytä olevan mahdollinen. Mäki on rakennettu tänä talvena kaupungin varoilla.
Käydessäni Tampereella vallitsi mainio vuoden 1914 helmikuun sää, toisin sanoen, vettä satoi ja räntää valui vuorotellen. Keli oli liukuisa, mutta mäki oli pehmeä lämpimän vetisen ilman vaikutuksesta. Siitä huolimatta olivat kumminkin kelkat liikkeessä. Mikä minun mieltäni eniten ilahdutti oli se, että sai nähdä niin monenmuotoisia kelkkoja. Näyttääpä melkein siltä kuin tamperelaiset olisivat tehneet keksijäsaavutuksen tällä alalla.
Siellä sai nähdä kapeilla teräsjalaksilla ja ohjauspyörällä varusteltuja kelkkoja, sekä myöskin topo-mallisia kelkkoja, joiden ohjauslaite taipui eteen- ja taaksepäin mahdollisien yhteentörmäyksien varalta. Sitäpaitsi oli muunnoksia kaikista koti- ja ulkomaisista muodoista. Muutamia näiden kelkkojen kuvia oli aikakauslehtemme edellisessä vihossa, tässä näemme Pyynikin harjulla olevan vauhtisillan ynnä n. s. autokelkan.
Niin, Tampereella olemme jo hyvässä alussa ratkaistaksemme tosi kokemuksen avulla kysymyksen, millaiset kelkat juoksevat paraiten lyhyissä ja matalissa mäissämme.
Viipurissa taas on uudenaikainen kelkkamäki rakennettu Papulan puistoon. Se alkaa vesilinnan luota ja loppuu Papulanlahden rantaan; ensi talvena ohjataan se itse lahdelle. Viipurilaisilla on nimittäin aikomuksena ensi syksynä rakentaa mäkensä uudestaan, laajentaa mutkakaarretta ja itsera taa sekä jatkaa sitä aina Papulan lahden jäälle saakka.
Papulan mäki on ainoastaan 400 metrin pituinen, siis koko joukon Pyynikin mäkeä lyhempi, mutta sen sijaan se on sangen jyrkkä. Kaikkein jyrkimpään kohtaan on mutka rakennettu, niin että vauhti on korkeimmillaan juuri tässä paikassa, missä laskijalta vaaditaan mitä suurinta taitavuutta ja kylmäverisyyttä. Senpä tähden on välistä sattunutkin, että nämä kaksi niin tärkeätä ominaisuutta ovat ohjaajalta loppuneet lyhyeen juuri itse mutkassa, joten kelkka on käyttänyt omaa järkeään. Onneksi ovat kumminkin kaikkein useimmat tapaukset päättyneet paljaastaan säikähdykseen, naarmuihin, mustelmiin ja ruhjevammoihin.
Mutta tänä talvenapa ei ole ollutkaan lumikinoksia, jotka useimmissa tapauksissa olisivat ottaneet radalta syrjäytyneet pehmoiseen syliinsä. Viime talvena näkyivät kaikki kivet ja kannot lumen alta, joten kelkasta putoaminen silmänräpäyksessä aiheutti naarmuja ja raamuja sekä vartaloon että raajoihin.
Eräänä maaliskuun sunnuntaina oli kilahtavan kova keli. Kävin silloin Viipurissa nähdäkseni, miten Papulan-mäki ja Viipurin-kelkat toimivat. Rata ja maantie olivat jäiset, mutta metsät olivat melkein lumettomat. Kansaa oli mäkeen kerääntynyt kosolta ja pileteillä oli hyvä menekki. Viipurissakin oli useita kelkkamuotoja käytännössä. Siellä oli kahden hengen “topo-kelkka”, autobobbsi sekä erityinen viipurinmallinen muoto.
Talviurheilunharjoittajilla näkyy täälläkin olevan erityisen eloisa mielikuvituskyky. Viimemainitun kelkkamuodon näemme tässä kuvattuna. En tiedä, onko kelkalle jo varsinaista nimeä annettu, mutta voitanee sitä kutsua „papulankelkaksi” tai „viipurinkelkaksi”.
Jalakset ovat vinosti maata vastaan kuin puhdasrotuisen mäyräkoiran jalat. Ohjauslaitos muistuttaa „topon” ohjauslaitetta, mutta vaikuttaa ainoastaan etukelkkaan, kuten bobbsleigh’issä. Sitäpaitsi on sen ohjauslaitteeseen sovitettu jarru ohjauskaaren sisälle. Ulkomaalla on tultu siihen kokemukseen, ettei ohjaaja millään ehdolla saa puuttua jarrutukseen. Hänellä katsotaan olevan kyllin työtä ohjaamisessa.
Jarruttajan paikka kelkassa on takimaisena jaohjaaja komentaa häntä sovittujen merkkien avulla. Se lieneekin järkevä järjestelmä Alppien pitkillä jyrkillä rinteillä, varsinkin jos jarrutus ja ohjauslaitteet ovat erillään toisistaan. Mutta papulankelkassa on jarrutin sijoitettu itse ohjauslaitteeseen, jonka tähden siihen tarttumisen ei luulisi ohjaajaa varsinaisessa toimessaan häiritsevän. Eikä voida kieltää, ettei ohjaaja parhaiten huomaisi vaaran paikkaa, joten hän siis nopeammin voi heikentää vauhtia. On myöskin lisättävä, että papulankelkkaa voi jarruttaa myöskin takimainen mies, sillä hänenkin paikkansa kohdalle on laitettu jarrutin, joka vaikuttaa samaan laitteeseen, joka on sijoitettu viimeisen kaplasparin väliin.
Jarru vaikuttaa niin voimakkaasti, että kelkka kohoaa maasta, vaikkapa takimmainen mies painaisikin harvinaisen paljon, esim. 151 kg. Tämän kelkkamuodon keksijä on prokuristi R. Pietinen Viipurissa; hän itse on sovelluttanut kelkan Papulanmäkeä varten, ja vieläpä hän väittää, että kelkka tottelee hänen pienimpiäkin tahdonilmauksiaan. Tämä osottautuikin todeksi lukemattomia kertoja laskettaessa koko tuon kauniin aamupäivän, jolloin hän kelkka täynnä väkeä ohjasi keksintöään.
Oli virkistävää nähdä, millä vaaran halveksumisella nuoret viipurilaiset lähtivät alas tätä huimaavan jyrkkää jäämäkeä. Pitkätkelkat olivat täpösen täynnä. Tavallisimmin kolme herraa ja nainen. Viimemainittu istui heti ohjaajan takana, puristautuen tätä vasten ja hänen takanaan istuvan miehen kehystämänä. Laskijat muodostivat elävän kokonaisuuden, joka katsoi vaaraa ja riemua silmästä silmään.
En ole koskaan nähnyt onnellisempaa hymyä kuin erään nuoren saksattaren kasvoissa hänen laskiessaan seuralaisineen alas mäkeä. Huomasi selvään, että hän nautti siitä, ettei häneltä puuttunut miehistä tukea, jota nainen aina tarvitsee tunteakseen itsensä täysin onnelliseksi. Luonnollisesti hän joka matkan jälkeen huudahti: wunderschön, wunderschön! Suomalaiset naisemme eivät olleet yhtä äänekkäitä, multa heidän pakkasen punaamat poskensa ilmaisivat selvään, että he voivat yhtä hyvin kuin jalokivi kullassa, tai, puhuakseni viipurilaisiksi, kuin vesirinkeli niininauhassa.
Paitsi näiden mäenlaskujen tuottamaa suoranaista terveydellistä merkitystä on pitkällä kelkalla vielä hyvin tärkeä ja kaunis tehtävä toteutettavana. Se nimittäin johtaa molemmat sukupuolet lähemmäksi toisiaan, vieläpä se tekee sen sanan ahtaimmassa merkityksessä. Se tulee lisäämään avioliittojen lukumäärää ja sen kautta edistämään reippaan ja rotevan sukupolven kehittymistä.
Niinpä siis: tällä meidän uudella urheilulla on suuri yhteiskunnallinen ja moraalinen merkitys, jonka tähden kaikkien pitäisi mitä lämpimimmin sitä suosia ja, jos mahdollista, henkilökohtaisesti ottaa siihen osaa.
Huomasin viisaimmaksi asettautua katselijain joukkoon. Luuntaittuma vieraalla paikkakunnalla on samaa kuin menettäisi pari jäsentä. Mutta minä nautin täysin siemauksin laskijain tunteman vaaran ja vauhdin viehätyksestä. Ollakseni suojattu kaikkien mahdollisuuksien varalta seisoin mielelläni erään ikivanhan papulanhongan takana, joka ei estänyt näköalaa, multa henkivakuutti minut täydellisesti – jota varovaisuustoimenpidetlä ei saa halveksua, kun on lukenut Åressa tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa eräs luutnantti sai harhautuneen kelkan päällensä ja kärsi silmänräpäyksellisen kuoleman.
Oli hermojatärisyttävää katsella pitkien kelkkojen kolisten kiitävän ylös mutkakaarteen seinustaa pitkin. Kaikkia katselijoita kauhistutti nähdessään kelkan ajautuvan aina seinustan ulkopartaalle saakka; puoli kyynärää ylemmäksi vielä ja kelkka olisi hypännyt yli kaiteen.
Mutta se kääntyi aivan viime silmänräpäyksessä, ja kelkkakunta pelastui ehein nahoin vaarallisesta asemastaan. Oli pidettävä vain huolta jarrutuksesta ja tehtävä se oikeissa paikoissa. Ja kylläpä sitä jarrutettiinkin alinomaa. Sen havaitsi helposti katselijain paikalta, sillä joka kerta, kun jarru koski maahan, suihkusi heti parin metrin korkuinen lumipilari ilmaan, aivan samoin kuin kanuunankuulan kohdatessa vedenpintaa tästä kohoaa vesisuihku korkealle. Kaikki vaikutti kerrassaan muhkealta, huolimatta siitä, että mäki oli lyhyt, sillä vauhti tuossa jyrkässä mäessä oli hyvin suuri.
Mutka tehdään laajemmaksi ja mäki pitemmäksi ensi talveksi. Puut kaadetaan ja kivet louhitaan, jotta radan lähin ympäristö tulee sileämmäksi ja tasaisemmaksi. Eipä silloin saada mitään naarmuja, vaikkapa kelkka pillastuisikin ja tekisi harhahypyn puistoon. Kun kaikki nämä parannukset on aikaansaatu, on tarkoituksena houkutella ulkomaalaisia pietarilaisia pitämään iloaan kelkkamäessä.
Nykyään pääsee Pietarista Viipuriin parissa tunnissa ja yhtä pitkässä ajassa palaa sieltä takaisin. Jos tämä onnistuu, voimme puhua maamme talvimatkailijoista. On ollut varsin nerokas aate yhdistää kaikki talviurheiluhaarat samalle kaupungin alueelle, kuten viipurilaiset ovat tehneet järjestäessään tätä tarkoitusta varten kauniin Papulan puistonsa.
Viipurin tarmokas haaraosasto on useiden vuosien kuluessa koettanut parastaan saadakseen Papulan matkailijoita miellyttäväksi. Itse perustus on kauppaneuvos F. Älfthanin työn hedelmä hänen toimiessaan haaraosaston puheenjohtajana.
Näkötorni on rakennettu hänen seuraajansa, kirjakauppias V. Hovingin, ja paviljonki taas nykyisen puheenjohtajan, ratsumestari E. Grönlundin, aikana. Kelkkamäki on rakennettu haaraosaston sihteerin, pankinvirkamies T. Tervolan, alkuunpanosta, aivan kelkkamäen vieressä sijaitsee Viipurin suksimäki, joka on maamme paraiten rakennettuja ja hoidettuja mäkiä.
Kuvassa näemme kolme reipasta poikaa yhtaikaa ilmassa, joka on sekä urheilun että valokuvauksen kannalta mestarin teko.
On nimittäin myöskin muistiinpantava, että Viipurissa on eräs innokkaimpia valokuvaajia, mitä ajatella saattaa, nimittäin herra I. P. Mouritzen. Hänen tapansa on olla saapuvilla kaikissa matkailu- ja urheilutilaisuuksissa ottamalla kuvia esiintyjistä saaden näkyviin mitä ihmeellisimpiä asentoja. Talvimatkailua esittäviä kuvia on hänellä iso sarja, joista muutamia julkaistaan tässä numerossa. Muut kuvat ovat nähtävänä Viipurissa „Adamin” valokuvausmakasiinissa, jonka omistaa herra I. P. Mouritzen.
E. L-n.
Ernst Lampénin artikkeli “Viipurin ja Tampereen kelkkamäet” on julkaistu Matkailulehdessä 1.4.1914 / Kansalliskirjasto. Kuvitus alkuperäisestä jutusta. Lihavoinnit, artikkelin lyhennys, kappaleenjaot ja klikkiotsikointi Uutissirkuksen toimituksen.
Hyvä ihminen,
