Parkanolaisessa kerrostalossa asuva Seppo Penttiläinen, 71, havahtui kaksi viikkoa sitten epämiellyttävään tunteeseen: hänen ovikellonsa oli soinut.
Kun kelloa kilautettiin vielä toisenkin kerran, Penttiläinen hiipi eteiseensä ja kurkisti ovisilmästä.
”Sammutin valot koko asunnosta, ettei rappukäytävästä olisi voinut havaita ovisilmän kautta, että täällä ollaan kotona”, yhä syvästi järkyttyneenoloinen mies kertoo.
Porraskäytävässä seisoi Penttiläisen naapuri, joka alkoi puhua, vaikka ovi oli suljettu.
”Ensin hän sanoi hu-huu, onko siellä ketään. Ja sitten hän jatkoi, että jos on, niin hän tahtoi antaa tiedoksi, että asui minua vastapäätä ja halusi vain tarkistaa, onko minulla kaikki hyvin.”
”Minä vastasin, että on, ja suljin eteisen välioven.”
Penttiläinen halusi tulla tapauksen kanssa julkisuuteen, koska hän arvelee, että joku muukin on näinä aikoina ehkä joutunut keskustelemaan kotitalonsa asukkaiden kanssa ensimmäistä kertaa.
”Kaksikymmentäyhdeksän vuotta olen omistanut kämpän tässä taloyhtiössä. Joka aamu olemme kohdanneet naapurini kanssa portaikossa ja olleet tervehtimättä ja nyt sitten pääsi käymään näin.”
Uutissirkuksen lähimmäisenrakkaus- ja naapuruusasiantuntija Uolevi Ahoselle Penttiläisen tapaus on tuttu.
”Vastaavankaltaisesta on havaintoja ympäri Suomen. Epäilen, että tällainen äkillinen puheliaisuus on koronaviruksen aiheuttamaa”, Ahonen sanoo.
”Arvelisin, että ohimenevä ilmiö. Varmasti jo kesällä palataan siihen, että rappukäytävässä tuijotetaan vain omiin varpaisiin. Ja jos naapurille on jotain asiaa, niin se kerrotaan entiseen tapaan nimettömällä kirjelappusella.”
Hyvä ihminen,
