Olihan se tietysti minun vikani. Se toinen auto tuli oikealta ja minun olisi pitänyt väistää. Näin ajauduimme kohti väistämätöntä, ja jälki oli sen mukaista. Mieheni jaksoi muistuttaa liikennesäännöistä useaan otteeseen. Poliiseja tilanteessa ei tarvittu, mutta mieheni pamputti sitten senkin edestä. Edestä ja takaa. Kun olin loukkaantuneena kääntänyt hänelle selkäni, tuli selkään vielä muutama puukko, ja taisi sieltä jonkinlainen virtuaalinen kirveskin heilahtaa. Minut manattiin alimpaan helvettiin, ja olin sen tuomion varmasti ansainnutkin. Hyvä että oli henkilövahingoilta säästytty.
Kesälomamme oli siis alkanut surkeissa merkeissä, ja jatkui yhtä surkeissa.
Jos olinkin ajatellut, että makuuhuoneeseen saataisiin jonkinlaista vipinää kun molemmilla pitkästä aikaa oli kaksi viikkoa yhteistä lomaa, eikä ollut työpaineita, nyt oli turha edes haaveilla kesäromantiikasta. Kesä oli pilalla, lomarahoille jo valmiiksi rahareikä. Mieheni ajatteli vain sitä rahareikää. Auto meni luonnollisesti lunastukseen, ja mieheni kesäloma meni uutta autoa etsiessä. Se oli hikistä hommaa, sillä ihan mikä tahansa peltilehmä ei kelvannut.
Edellinen oli palvellut monta vuotta. Siitä asti kun olin ajokortin saanut. Nyt haettiin samanlaista ”yksilöä”. Vanhaa, katsastettua henkilöautoa joka oli mahdollisimman vähän ajettu ja kuitenkin niin halpa, ettei tulisi suurta tappiota jos toistamiseen unohtaisin väistämissäännöt.
Minulla ei tullut mieleenkään, että maailmassa on muunkinlaisilla vaihteistoilla varustettuja autoja. Olin aina ajanut automaattivaihteista autoa. Niinpä en osannut pyytää tai asettaa vaatimukseksi automaattivaihteistoa. Minulle kaikki kelpasi, kunhan auto ei olisi mitenkään pahasti ruosteen raiskaama.
– Eikö tuo käy? Ehdotin miehelleni, kun hän selaili autoja netistä.
– Omistajan antamien tietojen mukaan ei. Moottori ei käy, mies murahti happamasti ja jatkoi niska punaisena autojen selailua.
Tiedän että mieheni suhtautuu kaikenlaisiin ostoksiin erittäin suurella huolellisuudella. Vaihtoehtoja veivataan ja vertaillaan viikkokausia, ennen kuin lopullinen ostopäätös syntyy. Oli sitten kysymys mistä ostoksesta tahansa. Saatikka sitten niinkin kimurantista keksinnöstä kuin henkilöautosta.
– No tuo sitten, ehdotin toista pirssiä, joka ei ainakaan hinnan puolesta päätä huimannut.
– Ai ranskalainen?
Mies nauroi pilkallisesti ja pudisti päätään. Olin kuullut jo useaan otteeseen aiemmin että ranskalaiset ostettiin torin grilliltä. Ei autoliikkeestä. Pidin tuota epäasiallista kommenttia jonkinmoisena rasismina. Minulla ei olisi auton alkuperämaan suhteen ollut mitään väliä, koska minulla ei ollut aikomustakaan keskustella autoni kanssa. Minun puolestani auto olisi aivan hyvin voinut olla vaikka Bulgarialainen.
– Turhaan sinä kaikkia lomapäiviäsi tähän tuhraat. Ostat ensimmäisen sopivanhintaisen auton ja se on sitten siinä. Jää aikaa vähän muuhunkin, minä sanoin.
Mies katsoi minua siihen malliin, että en nähtävästi ymmärtänyt näistä miesten asioista yhtään mitään.
– Sitä ensimmäistä sopivanhintaista ei ole vielä tullut vastaan. Ilmoitan kyllä kun sellainen löytyy, mies ilmoitti kitkerästi.
– No mikä tuossa on vikana? Osoitin näytössä ylimpänä olevaa autoa.
– Ruosteessa.
– Niin oli edellinenkin.
– Ei ollut vielä ostohetkellä, mies kuittasi tylysti.
– Minähän sen varmasti sitten ruostutin, kun kaikki muukin tuntuu olevan minun vikani, tiuskaisin siihen, ja huitaisin tiskirätillä punaniskaäijää. Vetäydyin takaisin hellan eteen, aikomuksenani edes vähän hyvittää aiheuttamaani mielipahaa. Tie miehen sydämeen kun kuulemma meni vatsan kautta.
Aika epäreilua, että miehen sydämeen pääsi vain yhtä kautta, mutta sieltä oli ainakin tusinan verran reittejä poispäin, ajattelin siinä kokkaillessa. Naisen sydämeen taas oli useampia reittejä, mutta ukkopaha ei tuntunut löytävän enää yhtäkään. Vietä tässä nyt sitten kesälomaa mokoman jurtin kanssa!
– Tämä se on, mies hetken kuluttua hihkaisi. Olin laittamassa lautasia pöytään, enkä juuri sillä hetkellä ehtinyt ihmettelemään minkälaisen löydön mies oli tehnyt.
– Jos nyt kuitenkin syödään ensin.
Mies singahti puhelin korvallaan ulos ja ymmärsin että hän oli oitis ottanut yhteyttä auton myyjään.
Annostelin ruuan molemmille valmiiksi, kaadoin itselleni viiniä, ja avasin miehelleni viilennetyn oluen. Kaiken piti olla aika hyvin mallillaan mielen pahoituksen hyvitysateriaksi, mutta ei.
Juuri kun kaiken piti olla valmista, kuulin miten mieheni auto käynnistyi ja hän kurvasi pihasta suurin piirtein renkaat ulvoen. Ymmärsin että hän oli lähtenyt tekeän autokauppoja.
Huokaisten istuin ruokapöytään ja katselin niitä sydänverellä valmistettuja annoksia, jotka olisivat todennäköisesti pärjänneet television kokkiohjelmissakin. Päätin syödä omani, ja jättää miehen ruuan sitten jäähtymään. Lämmittäköön mikrossa. Tuskin huomaisi kuitenkaan mitään eroa. Itse asiassa olisin aivan hyvin voinut poimia jonkin valmisruoka-annoksen marketista, siirtää sen lautaselle ja lämmittää mikrossa. Päätin tehdä niin seuraavalla kerralla jolloin joutuisin taas tilanteeseen, jossa perheen päätä piti jollain tavalla hyvittää, jotta hän voisi taas tuntea itsensä kaikkitietäväksi ja arvokkaaksi, kuten yleensäkin.
Syötyäni aterian, joka ainakin omasta mielestäni vei kielen mennessään, pihalta alkoi kuulua auton ääntä. Mieheni arvatenkin palasi. Oliko auto sitten ollut niin lähellä, että se oli nähty alle puolen tunnin?
Vilkaisin olohuoneen ikkunasta, ja yllätyksekseni näin miten mieheni nousi aivan tuntemattomasta pienestä autosta. Hymyillen ”kuin Naantalin aurinko”, kilpaa kesäkuisen auringon kanssa. Ostoksen täytyi olla todella onnistunut, vai olikohan kauppoja vielä edes tehty. Ehkä kyseessä oli koeajo.
Kysymykseeni tuli vastaus saman tien, kun joku tuntematon mieshenkilö kurvasi pihaan mieheni auton kanssa. Ilmeisesti kaupat olivat syntyneet, ja myyjä oli lupautunut toimittamaan mieheni auton kotiin. Olihan sitä sitten mentävä katsomaan ihan pihalle asti.
Siinä tuo seisoi. Hopeanvärinen kauppakassi. Merkkiä en tiennyt, mutta en ollut muutenkaan kovin paljon brändien perään. Minulle riitti että autolla pääsisi pisteestä a pisteeseen b. Jatkossa olisin tarkkaavaisempi varsinkin tasa-arvoisissa risteyksissä.
– No niin. Koeajolle sitten vaan, mies intoili, ja myyjä myhäili vieressä tupakkaa poltellen. Kaupat olivat ilmeisesti molempien mielestä olleet onnistuneet. Myyjällä oli hymy korvissa, eikä mieheni jäänyt siinä irvistelykilpailussa yhtään huonommaksi. Aikamoisia pikkupoikia, vanhat äijät!
Istuin ohjauspyörän taakse ja tuntuma oli ihan hyvä. Ei minulla suuria vaatimuksia auton suhteen ollutkaan. Silittelin ohjauspyörää ja katselin mittaristoa, jonka jälkeen katseeni kiinnittyi vaihdekeppiin.
– Eikö tässä olekaan samanlainen vaihteisto?
Mies naurahti.
– Se on normaali manuaalivaihteisto. Kyllä sen oppii. Siinä edellisessä oli automaattivaihteet.
– Enhän minä ole koskaan ajanut normaalivaihteistolla, sain änkytetyksi.
Ajokortti minulla oli ollut muutamia vuosia. Olin tottunut ajamaan automaattivaihteistolla, joten vaihteiden vaihtaminen ja kytkimen käyttäminen tuntuivat täysin ylitsepääsemättömiltä asioilta. Ja sitä ne itse asiassa olivatkin hyvin pitkään. Otti pitkän aikaa, ennen kuin opin käyttämään kytkintä ja vaihteistoa ilman sivuääniä ja turhia nykäyksiä. Asiassa ei kuitenkaan ollut valitusoikeutta, joten tyydyin kiittämään kauniisti, ja sanoin meneväni tiskaamaan ennen koeajoa.
Mieheni sanoi sitten jotain sellaista, mitä hän on siitä asti hehkutellut kaikille tuttaville, ja kylänmiehille.
– Siitä päivästä meidän perheessä rouvalla alkoivat ”vaihdevuodet”.