Kissanluut iljettivät minua eniten. Humerukset ja ulnat, kaikki paikoillaan kallon sierainaukoista viimeiseen häntänikamaan asti. Silmäni eivät kyenneet lähemmin tarkastelemaan kaavioarkilla makaavan kissan jäämistöä. Silti yllätyin huomatessani, että kissan luusto oli niin suuri. Ei olisi uskonut, että tämä nimenomainen, aikuisen kissan luusto olisi mahtunut minkään näkemäni kissan nahan alle. Mutta siinä se pötkötteli, vaalea luinen palapeli. Kaikki osaset, raajojen uloimmatkin – oli saanut eroteltua tavallista sulavammin lihasta ja rasvasta, vaikka keittämiseen oli mennyt vain neljä tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Koska kyse oli keskikokoisesta, Felis catus-nartusta, reisiä ei ollut tarpeen jälkihauduttaa uunissa. Pentujen keittämiseen meni yleensä vain kolmisen tuntia.
Olin aivan varma, että hän keitteli kissapatojaan silmät kiiluen, välillä maistellen liemen metsäistä aromia sillä oletuksella, että hän oli pyydystänyt villejä metsäkissoja tavallisten pihalemmikkien sijaan. Sisäelimet ja lihat hän oli pakastanut merkkipäiviensä kunniaksi, takuuvarmasti. Harmahtavalla, hieman kankaille tarkoitettua kaavapaperia karheammalla alustallaan se kuitenkin nyt makasi. Silmäkuopat katsoivat eteenpäin, leukaluut pitivät suuaukkoa auki, vaarallisen näköisten kulmahampaiden osoittaessa kaarevasti ylös- ja alaspäin. Siitä raosta oli mennyt alas pikkujyrsijöitä, hyönteisiä ja ruokajuomat.
Kahvipöytään hän kaivoi pakastimestaan itse tekemiään lihapiirakoita ja appelsiinimuffinsseja. Hän heitti ne mikroon täydelle teholle ja aloitti pannukahvin keittämisen. Otsaan kurtistui syvät juonteet, kun hän keskittyi tarjottaviensa valmistukseen. Hänen olemuksestaan saattoi aistia hermostuneisuutta, jopa jännityksentäyteistä pelkoa. Ehkä häntä harmitti, ettei ollut valmistautunut jo etukäteen keittiöpuuhissaan. Nyt hän joutui tarkkailuni alaisena asettelemaan kupit ja lautaset sekä ojentamaan pöytäliinaansa. Enhän minä ollut edes kiinnostunut kahvista. Ennemmin olisin vain kuunnellut, tehnyt muistiinpanot ja lähtenyt tyytyväisenä kotiin.
Saman tien katseeni kiinnittyi hänen kattonsa ekosysteemiin. Paneeleihin oli asettunut asumaan joukko ulkoakin tuttuja, pieniä ystäviäni. Katto eli omaa elämäänsä meidän yläpuolellamme, ja tunsin väreilyn selkäpiissäni. Kylmät väreet kulkivat pitkin ruotiani ja ihan varmasti puistatteluni näkyi ulospäin. Jos yhtä lautaa olisi vetänyt vain kevyesti alaspäin, se olisi irtaantunut helposti nauloineen kaikkineen ja tippunut lattialle. Yritin keskittyä kohentamaan merkintöjäni.
Pahoittelin, etten ottanut maistiaisia, että join vain kahvin. Maito oli tuoretta, joten mielelläni virkistin itseäni vielä toisella kupillisella. Antaen itsestäni kiinnostuneen ja asiallisen vaikutelman, astelin hänen perässään olohuoneeseen. Lasiovellisessa, vanhassa tilassa oli uskomaton tunnelma. Se havisi tietoa, taitoa ja erikoista persoonaa. Kostean tunkkainen tuoksu ei häirinnyt minua, sillä olin jo enemmän kuin valmis esittämään seuraavan kysymykseni. Hän ohjasi minut istumaan ränsistyneelle laverilleen ja löysi istumapaikan itselleen suuren työpöytänsä takana. Pöytä oli puhdas ja sen päällä olevat esineet aseteltuna tarkassa järjestyksessä. Pöydän takaseinän täyteen tukitulla hyllyllä, joka jatkui aina toiseen päätyseinään asti, oli kirjava valikoima mitä vaikealukuisimpia teoksia. Suurin osa käsitteli pöllöjen käyttäytymistä, pöllölajien kirjoa ja muita tieteellisiä faktoja niiden esiintymisestä.
Muistan kirkkaan selvästi luokkaretken, joka oli alun alkaen ollut pettymys, mutta jonka tunnelma oli muuttunut erityisen kepeäksi istuessamme kotimatkalla linja-auton takapenkillä. Meidät oppilaat oli toden teolla väsytetty pöllön pesiä etsimällä, puiden korkeutta mittaamalla ja soita ihaillessa. Lakkoja, vääntyneitä rämemäntyjä, rääkyvien siivellisten räpiköiviä lentoyrityksiä ja kumisaapasrakkoja. Olimme saaneet todellisen luontoelämyksen kotikuntamme rajojen sisäpuolella, keskellä ei-mitään, umpimetsässä, kallioaukeiden laella. Paistoimme makkaraa, söimme kuivia ruisleipiä ja riitelimme kuka saa johtaa ryhmän autolle kompassin avustamana. Oppaanamme ollut professori Syrjä istui nyt edessäni, kaksikymmentä vuotta retkemme jälkeen. Tunsin itseni mitättömäksi hänen kirjaviisautensa rinnalla, mutta epäilemättä hän itsekin tunsi olonsa epämukavaksi seurassani.
Vastaukset olivat lyhyitä ja minun oli vaikea keksiä vihjaamatonta lisäkysyttävää. Etukäteistietoni mukaan hänen olisi pitänyt olla puhelias, aloitteellinen keskustelija ja innostunut kaivelemaan muistinsa perukoilta mitä mutkikkaimpia selityksiä ilmiöihin ja nykypäivän teemoihin. Puristin kuitenkin riittävästi asiaa ulos hänestä, mutta henkilökohtaisuuksiin oli turha kajota. Nopeasti hän suuntasi vastauksensa pöllöihin tai muuhun luontoaiheiseen. Turhautumiseni näkyi naamastani. Ääneni oli monotoninen ja tylsistynyt. Alkuintoni oli tyrehtynyt ja esitin numeroituja kysymyksiäni liukuhihnalta, luettelemalla.
Professori otti esiin tavallisen, valkoisen muovikanisterin, ja esitti kiivaasti vastalauseitaan muovin valmistukselle. Hän oli ostanut mehutiivisteen vain lapsenlastaan varten – itse hän ei olisi erehtynyt kuluttamaan mitään noin hajoamatonta. Tyytyväisenä otin vastaan lasillisen kotiviiniä. Itse asiassa se maistui raikkaalle ja makealle, ei ollenkaan hiivaiselle tai väkevälle. Mutta ajatus professorista käyttämässä viiniä sai minut huvittumaan. Mitä hän mahtoi ajatella, kun hän sekoitti liemen ja etsi sille sopivan käymispaikan mökistään? Ehkä hänen teki mieli tujauttaa kunnon satsi väkevää viiniä. Tai saattoipa hän teputella ympäri asumustaan hermostuneen odottavaisena, viinin himoissaan. Miksei hän valmistanut mehua marjoistaan?
Yliopiston salit pullistelivat Syrjän luennoilla. Hänen vaikuttavan omistautunut otteensa pöllötieteessä oli ainutkertainen. Perhettä hän ei ollut hankkinut, mutta kirjansa hän oli lukenut yhdeksänkymmentäkaksi kertaa. Uusia kirjoja hän osti vain harvoin. Varmaankin hän kyllästyi odottelemaan toisten kirjoittamia uutuuksia pöllöjen saralta. Aegolius funereus oli selvästi suosituin tutkimuskohde, mikäli olohuoneen seiniin oli luottamista. Kynnet, nokat ja sulat sulassa sovussa lasivitriinin suojissa. Sen ravintokin oli melkein valmiiksi hienonnettuna seinien koristeena – ylisuurten myyrien säilötyt vartalot saivat minut nielaisemaan huonovointisena. Ei ollut epäselvää, etteivätkö tämä haju ja koko asuinympäristön etovuus ollut peräisin nimenomaan professorin erinomaisesta kyvystä luokitella ja tutkia luonnonihmeitä, niiden pyhyyttä ja arvoa ihaillen. Nostelin ja siirteli jalkateriäni hänen huomaamattaan. Minusta tuntui, että seuraava leikkaussaliin saapuva luomakunnan erityisvalio oli juuri kävellyt varpaideni yli. Kohta se tulisi takaisin ja kiipeilisi sääriäni pitkin ylösalas. Minun oli pakko nousta seisomaan ja tekeydyin tiirailemaan täytettyjä pöllönpäitä ja hänen muita saavutuksiaan. Viinin vaikutus oli haihtunut, jos sitä oli koskaan ollutkaan.
Sain kokoon mukiinmeneviä, korkealentoisia lausahduksia. Ennen lähtöäni hän halusi minun ehdottomasti näkevän vielä ulkorakennuksensa, jossa sijaitsivat saunatilat ja patio. Patio oli kuulemma edelliskesän projekti, johon oli uponnut aivan liikaa energiaa, mutta joka oli ollut välttämätön käydä läpi vielä ennen syksyä. Emmin hetken, mutta päätin nauttia tilanteesta koko rahan edestä. Tulisiko vastaani kokonainen pöllöperhe ruokineen hirtettynä, orrella roikkumassa? Hyppelehdin ajamattoman heinikon suojissa kohti piharakennusta.
Professori avasi vajansa oven saranoiden kirskuessa ohimoihin. Hänellä kun ei ollut sisävessaa, saati pesutiloja päärakennuksessa, hän oli halunnut panostaa näihin neliöihin ? tuhlata kuin humpuukiin, kuten hän asian ilmaisi. Käärmeennahkainen oviverho etenkin, siinä oli ollut rouvalla tekemistä, professori itse kun ei ollut ompelumiehiä, kuten hän asian ilmaisi. Nautaeläinraajojen luista oli valmistettu mittatilaustyönä uskomaton puolipaneeli. Professorin mielestä oli sääli, ettei hänellä itsellään ollut mahdollisuutta panostaa teurastamovälineistöön ja hän joutui hankkimaan materiaalit läheiseltä makkaratehtaalta. Hän oli kuitenkin selvästi ylpeä sahaustaidostaan.
Saunatilat oli remontoitu vastikään täydellisesti, toden totta. Raatojen kuvat sinkoilivat kuvitelmissani. Teuraseläinnahkojen upeat väriyhdistelmät ja moderni, viilleltyjä villieläimiä käsittelevä taidekokoelma saivat minut pidättelemään hengitystäni. Professori Syrjän saunomisessa oli laatua ja arvoa. Hän peseytyi kantovedessä lauantai-iltaisin, toisinaan lumikylvyssä, mutta nyt hänen oli mahdollisuus myös nautiskella siilin selkänahasta valmistetulla piikkimatolla, loikoilla lauteilla kesykanintalja alustanaan ja ottaa huikka karhunluisesta selkärankakupista. Nallen luuydin, se herkku, oli tehnyt kauppansa jo metsässä. Noin 34-asteisen horroksesta herätetyn emon vihat oli saatu laantumaan kiväärillä, minkä jälkeen nautinto oli taattu. Ulkohuussia muistuttavassa saunarakennelmassa oli lopputulos vähintäänkin puhutteleva. Pation katosta roikkui jyrsijöitä ja muita Syrjän ohi kulkeneita pieneläimiä perheineen anteeksipyyntö kasvoillaan, valaistusta saatiin lahnannahasta ja pääkallosta valmistetuilla seinälampeteilla. Jos olisin vieraillut puoli vuotta aikaisemmin, olisin saanut makuelämyksen Sessestä, mutta nyt, kesäkuisen illan viiletessä, minun oli tyytyminen lämmittelemään sen karkeassa nahassa. Wuf!
Hyvä ihminen,