Jope Ruonansuun kasetti alle kolmen euron oli sellainen löytö, että sitä piti autolle palatessa heti esitellä. Pistin kasetin ikkunaa vasten ja esittelin poppoolle sen kantta. Oli se metka, Jopella kravatti kaulassa kuin olisi vappu. Siinäpä ihmettelemistä pesueelle, että mistä se nyt vitosen setelillä loppumatkan hyväntuulen ja nakkisämpylän kaikilla paukuilla.
Haukkailin sämpylää ja kiersin ajajan puolelle. Kehtaisko sitä eukkosta pyytää ottamaan nakkisämpylä vastaan, vai tulistuisiko se nyt tällä kertaa siitä? Vähän se on kyllä sellainen. Sähähtää helposti. Yhteen sämpylään riitti rahat, sen voin vaikka vannoa. Eikä se haittaa, jos yhden haukun ottaa, tai toisenkin, mutta päästääkö ratin taakse klähmäisillä sormilla ja sämpylä kädessä, se se mietityttää. Katsastuksesta kyllä mennään läpi.
Perkele tässä kovin pitkiä toveja jaksanut odottaakaan. Illalla tuli taas formuloiden aika-ajot, sitä ennen piti telkkarin ääreen ehtiä ja verkkarit pois.
Katsoin sitten taktisesti sellaisen hetken, kun vaimoke oli Jopen kasettiin syventynyt ja kampesin sämpylän suuhun. Syön ja sulattelen matkalla. Hiljaahan tässä ollaan pitkä tovi, ainakin kasetin toinen puoli. Jos pojat jotain tarvitsevat, niin vaimo vastaa. Hyvin on aikaa hiljalleen mutustella, eikä ajoja välttämättä mene lainkaan hukkaan.
Tartuin autonoveen. Käteen oli jäänyt paistorasvaa, sipulisinappisurvosta ja nakkihikeä. Matkaa oli taitettavana reilu lovi. Paikalla odotti anoppi. Joka kerta siellä sai kirota yöpuulle mennessä anopin tarjoiluja. Sussia ja mitä lie vietkongilaista sormiruokaa. Ekalla vierailulla niitä iskin kotoa tuomani karjalanpiirakan päälle eikä sellaista huutoa toista. Näki jo ovelta että kiero nainen, kun perusasioihin kuuluvaa paistiastiaa sai tuvasta turhaan etsiä.
Niinpä laadin ex temppore ratekian. Jätin nakkikämmenen pesemättä. Kun sitten anoppi tarjoaa mitä lie aikuisen miehen sääntöön sopimatonta, voin ottaa sen aromisen kämmenen ja hiukan sitä huomaamatta nuuhkaista. Saan sitten päätä kenties huijattua, että tässä syödään ihan ihmiselle kelpaavaa ruokaa vaikka mitä värikkäitä riisimötiköitä nieleskelisi.
Sitä anopin Japi-koiraa pitää tietty varoa, ettei päästä lipsuttelemaan hyviä makuja pois ja omien kassien makua tilalle. Lähinnä siinä tervehtiessä muistaa katsoa, ei muuten, kun se on niitä lyhytjalkaisia ressukoita eikä osaa hypätä polven yläpuolelle. Sitä rakkia minä siinä talossa eniten ilolla tervehdinkin.
Näin laadittuani tuuttasin takaliston penkkiin, saranan kautta.
”No onko valmista”, vaimoke pelkääjänpaikalta tiuskaisi.
Minä siihen, että hmm, hmmm, kyllä kyllä. Ja käänsin sen posken, missä ruokaa ei ollut. Kädellä osoitin etulasia kohti, että tuonnepäin juuri kohta käymme. Kyllä nainen sen ymmärtää, pojillekin armeijan käsimerkit olen opettanut.
Kasetilla ehdittiin siihen asti, kun pontikasta laulettiin, kun vaimonrupsake alkoi kovaäänisesti ilmaa nuuhkimaan. Perkele nytkö jo se, vasta Tampereelle tulossa. Takapenkin räsävillitkin olivat niin hiljaa kuunnelleet, kuin hiiret pissalla. Ja vaimolta katveessa olevassa poskessa nakki, sinappi, sipuli, ketsuppi ja leipä olivat jo sulaneet maukkaaksi mössöksi.
Olikohan joku pärisyttänyt nahkatrumpettiaan, toivoin. Ja avasin itsekin vähän venttiiliä.
”Mikä täällä haisee”, vaimoke alkoi epäonneksi tivata. Kasetinkin pysäytti juuri, kun päästiin Jopen kanssa vaalitoimistolle.
Siinä sitten näytin takapenkin suuntaan sormea, että kaipa se jälkikasvumme siellä sisusnahkaansa repii.
Pojatpa näyttivät sitten kuin ripiltä päässeiltä, kun vaimo sinne kääntyi. Koltiaisten hymyt tuskin mahtui peruutuspeiliin. Aamulla vielä molemmat kiltisti pesullakin kävivät eivätkä saippuaa syöneet, vaikka tuoksuikin karkilta.
Nopeasti kaatui se pakoreitti.
”Semmoinen vanha nakin käry”, äkkäsi vaimo. Hyvin sillä kyllä leikkaa, vaikka nyt perin väärässä kohdassa.
No sehän se. Nielaisin, köhäisin ja saattoi siinä päästä hätäpierukin. Sitä sitten aloin vaimolle sopivan hitaasti selittää, että nyt kävi sitten näin, että vasen käteni sotkeentui nakkimehuun.
Hän siihen sitten, että mikäs se semmoinen on. Kehtasi vielä nauraakin.
Siitä tietysti tulistuin ja julistin jättäväni iloa matkalle tuoneen nakkimehun siihen ratin vasemmalle kaarteelle. Nopeasti ja rivakasti perustelin sämpylän aromien annin viimeiselle puolelle tunnille ja tulevaisuudelle. Jopa laittelin sanoja siihen suuntaan, että tässähän olisi tavallaan kaikille makkaranystäville varsin oiva niksi: nakkimehua voisi nauttia niissäkin tilanteissa, kun oikean nakin ääreen ei ole pääsyä. Se on hyvä ja luonnollinen haju, parempi kuin deodorantti. Ja nakkimehuahan tulee aina, mutta harvoinpa sitä tajutaan säästää. Siinä taisin luvata jakavani tämän viisauden eteenpäinkin, ainakin paikallisen lehden vinkkipalstalle.
Koitin katsoa takapenkiltä taustatukea, mutta toinen kaivoi nenää ja toinen söi sen, mitä edellinen löysi.
Siihen vaimoke sitten yritti jankata vastaan, että tässä on nyt termitkin ihan pielessä, kun vain vihanneksista ja hedelmistä sitä mehua. Että jos elukoista jotain nestettä, niin se on sitten maitoa tai verta ja eri juttu. Sieltä paikallisesta lehdestä minulle naurettaisiin makeasti, jos näillä termeillä ja ajatuksenpuuskalla vinkkejä lähettelisin. Jotain vielä lohkaisi likasormista, että miten niillä mitään lupaa saa edes kirjaston ATK:lla kirjoittamaan.
Entä banaani, sanoin kuin olisin hangesta herännyt. Että otetaanpa seuraavalta huoltsikalta chikiitta, niin väännä siitä matkamehut pojille ja minulle. Se oli niin hyvin laitettu, että hiljaisuutta piti hetki nieleskellä. Siitä sitten hyökkäsin, että jos banaani lasketaan pois, niin kuin nyt hyvin voidaan laskea, niin miksei lasketa nakkia sisään. Että mehua sekin.
Hiljaiseksi se meni. Minä jo hetken luulin asian hänellekin selvinneen, mutta seuraavalla ABC-asemalla oli pakko mennä nakkihaju pesemään pois. Autolle tullessa vielä haisteli tomerasti kädet, että saippuaa oli käytetty ja kädet puhalleltu sillä kuumailmakoneella. Perkele taskuillakin kävi, vaikka lomakassahan oli hänellä tallessa.
Loppumatkalla sitten kiistelin vielä Jopen vitseistä, kun ne eivät vaimoketta enää muka naurattaneet. Ettei muka tunnistanut Kääriäistä tai Ritke Vorresteria, vaikka kaikkihan autossa kuuli, miten Jope veti ne just eikä melkein. Takapenkillä koitettiin saada pierua kiinni ja syötettyä toiselle. Aika-ajot olivat alkaneet, auto oli kuuma ja tuli kumma fiilis, että jotain unohtui sille ekalle huoltsikalle, josta sai nakkisämpylän kahdella eurolla.