Antauduin ihmiskokeeseen. Lupasin Uutissirkuksen päätoimittajalle elää kokonaisen viikon niin, että katselen vain omaa napaani ja kirjoitan siitä jutun.
Maanantaina puhelimeni herätyskello soi pitkään, koska en voi katsoa sitä. Näen vain oman napani, ja menee kauan, ennen kuin tavoitan luurin käteeni sängyn vierestä ja saan sen vaimennetuksi.
Mietin, että ihmisillä on erilaisia napoja. Se johtuu varmaankin kätilöiden rutiineista. Ehkä eri aikoina ja eri paikkakunnilla kätilöt ovat sitoneet vastasyntyneiden navat toisistaan poikkeavilla tavoilla.
Yritän googlata lisätietoja, mutta en pysty lukemaan haun tuloksia puhelimestani, koska olen sitoutunut suuntaamaan katseeni omaan napaani.
Maanantai kuluu muutoin lähes arkisesti. Kirjoitan yhden jutun kymmensormijärjestelmällä. Kymmensormijärjestelmä osoittautuu hyödylliseksi, koska silloin voi tehdä töitä, vaikka näkökentässä olisi koko ajan vain oma napa.
Netin selaaminen on kuitenkin todella vaikeaa. Lopulta keksin keinon. Kun puhelimen tai läppärin asettaa vatsan päälle aivan navan viereen, se osuu osittain tarkan näön alueelle.
Tiistaina elämä rullaa jo miltei arkiseen tapaan. Tavallisesta tiistaipäivästä poikkeaa vain se, että aamulla liikkeelle lähtiessäni ajan autolla päin seinää, koska katson koko ajan omaa napaani.
Soitan tutulle insinöörille, joka neuvoo minulle ratkaisun.
Taltioin napaani videolle minuutin verran ja teen siitä luupin. Kun kiinnitän puhelintelineen tuulilasiin ratin yläpuolelle ja laitan videon pyörimään, näen napani koko ajan, ja silti pystyn myös samalla autoilemaan.
Mutta lasketaanko oman navan tuijotukseksi se, että katsoo napaansa videolta?
Keskiviikkona tavoitan kahviseurakseni Helsingin yliopiston filosofian laitoksella työskentelevän kaverini, jonka kanssa käyn pitkän keskustelun aiheesta.
”Videotaltiointi on ongelmallinen”, ystäväni sanoo.
”Sehän ei tapahdu tässä ja nyt, reaaliaikaisesti, vaan esittää representaation navasta sellaisena kuin se näytti tallennushetkellä.”
”Voidaanko siis sanoa, että tuijotat omaa napaasi, jos todellisuudessa katsot teknistä tallennetta navastasi jonkun laitteen näytöltä? Katsotko napaasi, vai pikseleitä, joista muodostuu kuva sinun navastasi jollain menneisyyden hetkellä.”
Me kumpikaan emme osaa vastata kysymykseen.
”Tämä ei ole piippu”, lausun René Magritten piippua esittävän maalauksen nimen ja tuumailen, saisinko sijoitetuksi tähän tekstiin vielä jonkin Derrida- tai Baudelaire-sitaatin. En kuitenkaan muista ainuttakaan.
Kysyn kuitenkin itseltäni, onko napani kauneus pikemminkin abstraktio, joka kuoritaan erilaisten kauneuksien yleisestä pinnasta.
Päätämme mennä ravintolaan vetämään lärvit, jotta pystymme paneutumaan reaalimaailman esineiden ja niitä esittävien kuvien problematiikkaan paremmin.
Juopottelu osoittautuu hämmästyttävän hankalaksi, koska napaa katsoessani en saa viinaa virtaamaan kunnolla lasista suuhuni. Lopulta haen varaosaliikkeestä pätkän kumiletkua, jonka avulla saan imetyksi juoman sisääni.
Syvenevä päihtymys ei kuitenkaan auta ratkaisemaan napatallenteen ongelmaa. Luovumme pohdinnasta hieman ennen aamuneljää ja hoipun kotiini.
Torstai on päivistä helpoin, koska nukun pitäkän ja sitten oksentelen. Oksentaessa pää suuntautuu sen verran alas, että napa pysyy silmissäni lähes tauotta.
Perjantaina teen jälleen yhden haastattelun ja kirjoitan jutun.
Viikonlopun olen luvannut viettää tyttöystäväni kanssa hänen vanhempiensa mökillä. Tyttöystävä ajaa, joten matka sujuu ongelmitta. Olen rullannut paidanhelman ylös, joten katseeni ei irtoa navastani kertaakaan.
Lauantai sujuu nautinnollisesti järven rannalla. Saunomme ja uimme. Syömme, juomme ja rakastelemme.
Sunnuntai etenee samaan tapaan. Missään vaiheessa en paljasta tyttöystävälleni, että olen itse asiassa työn touhussa ja teen merkittävää ja vaikuttavaa journalismia omaan napaani tuijottamisesta.
Vasta illalla kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, kysäisen puolihuolimattomasti, onko toiminnassani mitään outoa tai tavallisuudesta poikkeavaa.
”En mä ainakaan huomaa mitään. Katsot koko ajan omaan napaasi, mutta niinhän sä teet aina”, tyttöystäväni vastaa.
Teksti: Hemmo Hairela, maakuntakirjeenvaihtaja, napaseudut
Hyvä ihminen,
