Vitonen taskussa kiertelin kirppisaluetta. Ihmiset olivat saaneet tuoda ylimääräisiä tavaroitaan myyntiin marketin parkkipaikalle. Peräkärryjen kannet törröttivät auki ja paljastivat kaikenkirjavaa roinaa, mikä toiselle voisi olla aarre.
Ihmiset vaeltelivat kärryjen välissä hypistellen kaikkea kohdalle osuvaa. Minua ei kiinnostanut mikään, ei moottorit eikä lampunvarjostimet, ei kesäkukat, ne olin jo istuttanut.
Peräkärryrivin päähän asfaltille oli kasattu useampia pieniä pahvisia laatikoita. Nuori nainen istui kyykyssä ja penkoi, nosti vaatteen, laittoi sen takaisin ja jatkoi kaivamista. Pitihän minun nähdä, mitä siellä oli. Kenkälaatikkoon oli siististi viikattu vieri viereen pieniä ihania vauvanvaatteita. Niin pieniä asuja, että ne sopivat suorana laatikkoon. Nainen jatkoi vaatteiden nostelua ja aika ajoin kysyi taas: – Onko tämäkin viisikymmentä senttiä?
– On, kirpparimyyjä vastasi yhä uudelleen.
Tuijotin ihastuneena. Minä ostan nuo kaikki! Vitosella saan kymmenen. Omat lapseni olivat kolmekymppisiä eikä lapsenlapsia ollut, mutta kun halvalla saa, silloin pitää toimia.
– Onko tämäkin, nainen kysyi taas ja roikotti kukallisia potkuhousuja.
– Melkein kaikki ne on. Voi siellä olla kuuskytkakssenttistäkin joukossa. Ja kympillä saa kolmet, myyjä vastasi.
Niinpä niin, senttejä ja senttimetrejä. Jatkoin matkaa.
Seuraavan peräkärryn pohjalta pilkisti metallinen, aikuisille tarkoitettu, tyhjennettävä pisuaari. Kuudella eurolla. Tinkasin ja sain myyjän suostumaan viiteen euroon. Juuri sopivasti minun budjetilleni. En voinut olla ostamatta, kun säännöt ne on tinkaamisessakin. Maksoin ja pääsin kirpparilta pois. Kun ei kirpparilta tyhjin käsin voi poistua, ainakaan minun mielestä.
Tommi oli kiertänyt alueen, ja odotteli jo autossa, kun saavuin löytöni kanssa.
– Metallinen, kylmä kuin piru. Kuka haluaa istua kylmällä metallilla? Ja milloin, kysyn vain. Mistä sinä tuon hoksasit ostaa?
– Eihän sitä voi koskaan tietää, milloin tällaista tarvitaan. Eikä maksanut paljoa. Vähän käytetty, kuten näkyy, ei ole montaa naarmua.
– No ei tosiaan, ei voi tietää. Ja mistä niitä naarmuja siihen olisi tullut, Tommi huokaisi, eikä ollut ollenkaan yhtä innostunut kuin minä. Laitoin löytöni muovipussiin ja takapenkille.
Kalsea suhtautuminen masensi. Ei mistään muualta saa pisuaaria viidellä eurolla.
Kotimatka meni enemmän omissa ajatuksissa. Radiosta kaikui kotimaisia iskelmiä, vaikka kuinka vaihtoi kanavaa. Viimein saavuimme kotiin. Emme ehtineet nousta autosta, kun Henna juoksi parkkipaikalle.
– Miksette vastaa puhelimeen? Olen soittanut ainakin miljoona kertaa. Tulkaa äkkiä katsomaan vessaa. Siellä lainehtii kohta, Henna touhotti ja juoksi takaisin sisälle.
Otin ostokseni ja ihmeissämme puolijuoksua menimme perässä. Vessan ovi oli auki. Pönttö lainehti piripinnassa, muttei tullut vielä yli.
– Mitä sinne on laitettu, Tommi tiukkasi Hennalta.
– Ei mitään erikoista. Meikkipussi putosi ja häipyi.
– Hitto. Eikö parempaa paikkaa ollut laittaa se.
– Ne on kalliita ne meikit, minä haluan pussini takaisin, Henna parkui.
– Voi pyhä yksinkertaisuus. Minä menen soittamaan putkimiehen. Yrittäkää jotain keksiä. Mitä me se aika tehdään ennen kuin putkimies tulee, Tommi manasi ja lähti etsimään netistä putkimiehen numeroa.
Kaivoin kassistani pisuaarin ja laitoin sen vessan lattialle. Ei ollut turha ostos, ei, se Tomminkin piti myöntää, kun hän tuli ilmoittamaan, että putkimies tulee huomenna. Jos ehtii.