Press "Enter" to skip to content

Epäerotiikka

Juhannusmuisto

Avioeron jälkeen en ole katsellut kaksilahkeisia ”sillä silmällä” ollenkaan. Kun kutsu juhannuksen viettoon kävi, ajattelin että eihän se ota, jos minä en annakaan. Talonmies nimittäin vaikutti mukavalta vanhemmalta mieheltä, joten uskalsin vastata myöntävästi.

Hänessä ei ollut ainuttakaan sellaista ominaisuutta, joka olisi saanut minut taas hairahtumaan miehiin, eikä hän vaikuttanut miltään naistenmieheltä. Ehkä hän ei edes odottanut minun tarttuvan hieman ylimalkaiseen heittoon ”kyllä sinne sopii kaveriks tulla”. Kävi kuitenkin niin, että tarrauduin tilaisuuteen kuin hukkuva viimeiseen laineilla lilluvaan oljenkorteen, eikä hän tohtinut enää kutsuaan peruakaan.

Oli mukavaa päästä viikonlopuksi hieman eri ympäristöön. Rahaa ei sille kesälle ollut matkusteluun tai muuhunkaan hurvitteluun, joten mökkireissu tuntui mukavalta vaihtoehdolta.

Siinä minä sitten seisoin sateessa, kerrostalon parkkipaikalla ja odotin kyytiä. Olin pukeutunut muoviseen kertakäyttösadetakkiin, mutta siitä huolimatta olin jo onnistunut kastamaan jalkani. Kun matkakaverini puoli tuntia myöhässä sitten kurvasi pihaan, ruumiinlämpöni taisi huidella pakkasen puolella. Punainen Lada pysähtyi eteeni.

– Eikös sitten lähdetä, mies huikkasi ikkunasta. Ei vaivautunut nousemaan autosta, vaan oletti että nostaisin raskaan kapsäkkini itse sisään. Tein työtä käskettyä ja työnnyin vettä valuvan kertakäyttösadetakkini kanssa etuistuimelle. ”Idän ihme” nytkähti liikkeelle, heti kun olin sulkenut oven.

Matkalla oltiin, ja sillä hetkellä olin vain iloinen Ladan hieman makealle haiskahtavasta lämmityslaitteesta, ja siitä että juhannuksen vietto oli alkanut, olisi se sitten miten kummallinen retki tahansa.

Vilkaisin Ladaa kuljettavaa matkustuskumppaniani. Käsittämätöntä, että mies oli saanut nimekseen Kauno. Mistään ylenpalttisesta kauneudesta nimi ei ainakaan kertonut. Kaunon korvassa ja nenässä kasvoi karvoja, eikä nuhjaantunut pipo millään tavalla parantanut habitusta.

– Poiketaan matkalla kahvittelemassa, Kauno ilmoitti, kun pääsimme kaupungin valoista isommalle tielle. Olo tuntui jo vähän lämpimämmältä, mutta olin melko varma siitä, että olin onnistunut vilustumaan, eikä matkassa ollut edes nenäliinoja. Kahvilaan poikkeaminen oli ensimmäinen hyvä uutinen sinä aamuna, tai siltä se ainakin ensin tuntui.

– Minulla on kahvia termospullossa, ja voileipiä. Katsotaan sopiva levähdysalue sitten, Kauno jatkoi, ja murskasi näin unelmani viihtyisästä kesäkahvilasta. Kahvi nautittaisiin vesisateessa, tai vaihtoehtoisesti Ladan ohjaamossa Kaunon karvaisessa seurassa.

Syötyämme voileivät, jotka Kauno oli korkeimman omakätisesti valmistanut, oli jopa huojentavaa päästä jatkamaan matkaa. En ole koskaan syönyt ranskanleipää, jonka päällä oli niin paksu kerros voita ja palana ostettua lauantaimakkaraa. Nyt olin senkin kokenut ja lohduttauduin ajatuksella, että se joka ei tapa, vahvistaa.

Matka osoittautui pidemmäksi kuin olin luullut. Sade näytti hellittävän, ja loppumatkasta alkoi olla jo toivoa, että aurinkokin pilkistäisi pilven takaa. Ehkä pääsisin vielä iltapäivällä mökin terassille aurinkotuoliin, ja saisin hieman rusketustakin.

Mökkitie, jolle lopulta käännyimme, ei vaikuttanut lupaavalta. Tie oli huonosti hoidettu, kuoppainen huru, jota pitkin keikuttelimme eteenpäin tuskalliselta tuntuvan ajan. Minulle oli tullut matkan varrella hieman tavallista kovempi pissahätä, ja auton keikutus tuntui siltä, että rakko halkeaisi hetkellä millä hyvänsä. En kuitenkaan halunnut rynnätä enää näin loppumatkasta puskapissalle, joten purin alahuultani ja yritin keskittyä ajattelemaan muita asioita, kuin kasvava jomotusta alavatsassani.

– Onko vielä pitkään? sain kuitenkin kysyttyä Kaunolta.

– Ei tästä pitkään, Kauno vastasi. – Enää pari kilometriä.

Mökki oli kaikkea muuta kuin viihtyisä huvila. Huonokuntoisen näköinen harmaa mörskä, eikä minkäänlaista terassia. Nousin autosta ja jäin epäuskoisena seisomaan pihamaalle, mutta sitten polttava virtsaamisen tarve herätti minut todellisuuteen.

– Pitäisi päästä ensimmäiseksi vessaan, ilmoitin Kaunolle, joka jo kaiveli avainta mökin ovimaton alta. Kaunon karvainen persvako vilkkui, ja ponnistuksesta taisi päästä vähän ilmaakin. Jouduin kääntämään katseeni muualle.

– Se on tuolla vähän matkan päässä. Tuota polkua eteenpäin, Kauno vastasi.

Käänsin hölmistyneenä katseeni polun suuntaan. Huussi tästä vielä puuttuikin. Olikohan mökillä edes sähköä, tai minkään sortin lämmitystä? Kaupunkilaisena olin ajatellut, että automaattisesti minut tuotaisiin johonkin riemulomalle, hulppeaan merenrantahuvilaan jossa olisi kaikki mahdolliset mukavuudet palvelijoita myöten.

Ensimmäinen hyttynen inisi korvissani kun palasin vessasta. Kokemuksena vanha puucee oli kaupunkilaisnaiselle melkoisen epämukava. Vessapaperi oli ollut karheaa ja kostunutta.

Kauno istui mökin rappusilla, kourassaan muutama inhottavasti luikerteleva kastemato, jotka hän oli nähtävästi löytänyt ihan siitä pihapiiristä, kiviä kääntelemällä.

– Asetuhan taloksi. Käväisen narraamassa kaloja, Kauno ilmoitti, ja nousi rappusilta, ennen kuin ehdin tiedustella tarkempia toimintaohjeita, jos jotain erikoista tapahtuisi.

Tein lyhyen tupatarkastuksen mökissä, joka osoittautui ahtaaksi pikku murjuksi. Keittiön virkaa toimittavassa huonessa oli levitettävä sohva, ja pikkuinen, keikkuva kahvipöytä. Lisäksi oli toinen huone, jossa oli kokoon taittuva heteka. Mökissä oli tunkkainen haju, ja ensi töikseni avasinkin ikkunan, että saataisiin edes yöksi hieman raittiimpi ilma. Kiinnitin huomiota katosta roikkuviin kärpäspapereihin, ja huokaisin varmaankin ääneen. Käännyin tutkimaan muuta kalustusta ja havaitsin kaasuhellan, joka sinällään jo oli minulle täysin tuntematon kapistus. Avasin seinällä olevan kaapin. Hiiren papanoita.

Kauno palasi pari tuntia myöhemmin kalojen kanssa, ja alkoi perata niitä siinä mökin edessä. Suomut lentelivät pitkin pihamaata, ja sisälmykset suhahtivat pensaikkoon. En voinut seurata toimitusta pitkään, sillä olin jotenkin yliherkkä kalan hajulle. Se oli aina saanut minut pahoinvoivaksi.

– Ajattelin että minä voisin nukkua tässä sohvalla, jos sinä nukut siinä toisessa huoneessa, Kauno jutusteli kun kalat oli valmistettu, ja syötykin. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä Kauno oli hetki sitten vetänyt saappaat jaloistaan ja jalkahien haju oli ollut tyrmäävä. Hänellä ei ollut aikomustakaan peseytyä, vaan hän heittäytyi hajuineen päivineen sohvalle, ja asetti kätensä ristiin rinnan päälle.

-Onko täällä mitään pesumahdollisuutta?

– Laitetaan sauna lämpiämään, Kauno totesi ja nukahti melkein heti. Kuorsaus alkoi melko pian nukahtamisen jälkeen, eikä hän sitten enää herännyt sitä saunaa lämmittämään. Ehkä sitten juhannusaattona, ajattelin minäkin ja yritin saada unen päästä kiinni.

Huonosti nukutun yön jälkeen heräsin hetekaltani selkä särkien. Päätin hipsiä pihamaalle vähin äänin, sillä aamu näytti aurinkoiselta. Sade oli väistynyt. Rappusilla kohtasin kuitenkin seuraavan järkytykseni: pihamaalla luikerteli kookas kyy.

– Kauno! Kauno! Täällä on käärme! Sain sentään huudettua apua, mutta muuta en sitten osannutkaan tehdä. Kuului laverin narinaa, huokailua ja haukottelua, mutta Kauno sai kuin saikin itsensä ylös ja ovelle, kummastelemaan tätä luikertelevaa luonnonoikkua.

– Tapa se! Ole kiltti ja tapa se, minä huusin melkein hysteerisenä, mutta Kauno tarttui luudan varteen ja huitaisi sillä käärmeen suuntaan.

– No. Kottiis siitä.

En ollut uskoa silmiäni. Kauno antoi käärmeen luikerrella heinikkoon, pani luudan takaisin seinustalle ja kömpi haukoitellen ohitseni takaisin mökkiin.
Keittelimme aamukahvit ja Kauno hävisi taas kalastelemaan. Minä yritin keksiä jotain tekemistä, huonolla menestyksellä. Yritin etsiä lukemista, mutta löysin vain vanhoja Tex Willereitä.

Iltapäivällä, syötyämme taas uusia perunoita ja Kaunon voissa paistamia ahvenfileitä, uskaltauduin Kaunon vanavedessä rantaan. Yksin en olisi heinikon läpi uskaltanut mennäkään.

– Älä astu tuohon, Kauno valisti, ja osoitti sormellaan hieman pitkähköksi venähtänyttä ruohikkoa.

– Mitä siellä on?

Vinkaisuni oli varmaankin kuulostanut huvittavalta, mutta en voinut sille mitään että nurkissa luikerteleva käärme oli koko ajan kirkkaana mielessäni.
– Hanhen paskaa, Kauno ilmoitti, ja jatkoi matkaa rantaan vihellellen epävireisesti.

Rannassa Kauno riisui paitansa ja tutkailin miehen vatsamakkaroita, karvaista selkää ja käsivarsia, joissa lihasten tilalla riippui vain löysää nahkaa. Aurinko oli polttanut niskan ja käsivarret punaisiksi, mutta muu kroppa oli vielä aivan vitivalkoinen. Kauno haiskahti hielle ja eltaantuneelle kalalle. Siirryin pari metriä sivummalle, kun Kauno alkoi puuhastella rantasaunan lämmittämisen parissa. Mietin siinä vaiheessa, oliko tarkoitus saunoa yhdessä, vai
erikseen, mutta en suuresti murehtinut asiaa. Voisin aina kieltäytyä saunasta, ja käydä pesulla sitten myöhemmin, kun Kauno nukkuisi.

Sauna alkoi lämmetä, ja istuskelimme siinä rannan tuntumassa syvän hiljaisuuden vallitessa. Eihän siinä periaatteessa mitään vikaa ollut. En vain ollut tottunut tällaiseen maalaisfiilistelyyn, kaupunkilaistyttönä. Siinä istuessamme olin juuri kysymässä saunavuoroista, kun takavasemmalta kuului askelia, ja käännyimme molemmat katsomaan tulijaa.

-No niin. Sieltähän se äiti tuleekin, Kauno ilmoitti.

-Äiti?

Varmaan jo seitsemänkymmenen ikäinen, hieman kumara naisihminen köpötteli rantaan.

– No päivää! Hyvää Juhannusta, mummeli ilmoitti, ja me tietysti molemmat toivotimme sitä samaa.

-Sinähän voit mennä äidille selänpesijäksi. Minä menen vielä katsomaan verkot, Kauno ilmoitti, eikä minulla ollut siihen sitten mitään sanomista. Hetken kuluttua löysin itseni saunan lauteilta, ja sainkin sellaiset löylyt ja vihdan rapsutukset, että en ole eläessäni saanut.

Kaunon saunottua alkoi makkaran grillaaminen. Kauno valeli grillin sytytysnesteellä, ja sille maistuivat sitten myös makkarat, ainakin minun mielestäni. Kauno kaivoi jostain isävainajansa vanhan haitarin, ja sen haikeita ja epävireisiä säveliä jouduimme kuuntelemaan puoleen yöhön asti. Vastarannalla näkyi palavan kokko, mutta fiilis jäi melko laimeaksi. Kaunon äiti kömpi matkoihinsa ja me istuimme hyttysten syötävänä vielä jonkin aikaa. Emme puhuneet montaa sanaa, eikä minulle tarjottu kahvia väkevämpää. Kauno oli selkeästi raittiusmiehiä.

Järkytykset seurasivat toisiaan. Juhannuspäivän aamu valkeni ankaran ukonilman muodossa, jonka ajan istuimme autossa, siltä varalta että salama iskisi mökkiin tai ympäröiviin puihin. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja mökkireissumme jatkui hiljaisista rukouksistani huolimatta.

Ukonilman jälkeen pihamaalla harhaili karannut lehmä, jonka jätökseen onnistuin astumaan, koska en enää muistanut pelätä käärmettäkään, ja katsoa jalkoihini. Kaksi huonosti nukuttua yötä alkoivat tuntua luissa ja ytimissä.

Kauno kävi verkoilla, ja alkoi savustaa kalaa. Ruokailun jälkeen olin melko varma, että minullekin oli kasvanut selkään evä.
Paluumatka taittui saman puhumattomuuden vallassa, ja siihen pihamaalle minut tumpattiin lopen väsyneenä, tylsistyneenä ja kalanhajuisena. Kauno heilautti kättään ja kaasutteli matkoihinsa.

Olihan se. Kesän kohokohta.


Info Mediatiedot Toimitus Toimittajaksi Kauppa International

© 2020 Suomen Uutissirkus & Cheatingu Consulting & Pohjoisnapa-tuotanto, BOX 1047, 00101 HELSINKI, FINLAND | Uutissirkus on kansainvälinen ilosanomalehti verkossa eli satiirinen ilmaisjakeluverkkolehti | Vastaava päätoimittaja: Gilbert Granholm | ISSN 1798-5048 | Huumori, komiikka, satiiri, ajankohtaissatiiri, parodia, travestia ja muu burleski jonglööraus alkoi cheatingu.com -sivustolla vuonna 2004 | Entries (RSS) | Käytämme evästeitä, jotta kaikki liikehtimisenne internjetissä taltioituisi mahdollisimman moneen paikkaan ja edistäisi meidän ja etenkin yhden jos toisen muunkin tahon puuhailuja, jotka kaikki totta tosiaan kestävät päivänvalon, niin että eipä tässä sitten muuta kuin jatkat surffailua ja näin osoitat hyväksyväsi kaiken edellämainitun, mutta toisin kuin jokseenkin kaikki muut voit toki lukaista vielä tietosuojaselosteemme.